YLISUKUPOLVISET SIIRTYMÄT JA VANHEMPIEN KOKEMAN SYRJINNÄN MERKITYS JÄLKELÄISTEN HYVINVOINNILLE

Abstrakti

Pakkomuuttotaustaisen toisen sukupolven mielen hyvinvoinnin on tutkimuksissa todettu olevan matalammalla tasolla muuhun väestöön verrattuna. Matalampi hyvinvointi liitetään usein perheen vaikeisiin kokemuksiin lähtömaissa ja pakolaismatkan aikana, mutta tutkimuksessa kiinnitetään yhä useammin huomiota myös muuton jälkeisten olosuhteiden merkitykseen. Tässä artikkelissa pohditaan vanhempien kokeman syrjinnän merkitystä jälkeläisten hyvinvoinnille useita vuosikymmeniä muuton jälkeen. Tarkastelemme kysymystä inkeriläistaustaisen toisen sukupolven elämäkertahaastatteluiden (N=22) ja kyselyaineiston (N=279) analyysin kautta. Suomeen jääneen inkeriläistaustaisen siirtoväen asema oli jatkosodan jälkeen epävarma. Inkeriläiset olivat Neuvostoliiton kansalaisia ja osa heistä puhui äidinkielenään venäjää. Suhtautuminen Neuvostoliitosta Suomeen tulleeseen väestöön oli sodan jälkeen paikoin hyvin kielteistä, ja moni perhe pyrki salaamaan taustansa. Haastattelumme osoittavat, että syrjintäkokemuksista kuitenkin puhuttiin perheen piirissä ja nämä kokemukset vaikuttivat perheenjäsenten käyttäytymiseen erityisesti kodin ulkopuolella. Kyselyaineistomme vahvisti syrjintäkokemusten yleisyyden: toisen sukupolven vastaajista lähes puolet raportoi vanhempiensa kokeneen sodanjälkeisessä Suomessa syrjintää. Näkemys vanhempien kokemasta syrjinnästä oli edelleen yhteydessä toisen sukupolven heikompaan mielen hyvinvointiin. Tutkimus avaa maahanmuuttotaustaisten perheiden kokemuksia historiallisesta näkökulmasta ja osoittaa, miten perheessä koetuilla syrjintäkokemuksilla voi olla yli sukupolvien ulottuvia seurauksia.